Suomen Nuoret Amputoidut ry.

[Whisper]

Olen itse vasta nyt, 25-vuoden jälkeen alkanut olemaan sinut vammani kanssa, en niin paljoa enää pelkää kysymystä mikä sun jalalle on oikein tapahtunut, ja olen uskaltautunut yleiseen uimahalliinkin. Miltä teistä muista tuntuu, oletteko hyväksyneet mielestänne vammanne ja mikä siihen on auttanut?

[peegee]

Oma raajan menetys tapahtui tapaturman kautta, siis äkkiä ja odottamatta. tilanteeseen sopeutumista helpotti omasta mielestäni se että kaikki oli niin lopullista elikkä jossittelun varaa ei ollut jälkeenpäin.

Omasta amputaatiosta ei ole vielä neljääkään vuotta. Kuitenkin myös unta nähdessäni olen vailla toista jalkaa. Otaksun siis että olen sisäistänyt asian.

Kokemuksia on hyvä vertailla ja kertoa mielipiteistään. Vaikka olemmekin jonkun raajan menettäneenä tavallaan samalla viivalla niin silti tuntemukset eroaa toisistaan varmasti paljonkin.

Elikkä toisella raaja lähtee äkisti, joku sairastaa ja joutuu luopumaan ja joku toinen joutuu jopa punnitsemaan tilannetta elikkä luopuuko vai ei.

Ihan yleisellä tasolla asioita helpottaa se että keskittyy siihen mikä on mahdollista eikä sure sitä mikä ei onnistu. Luultavasti yhdellekkään maanpäällä elävistä olioista ei ole kaikki mahdollista, miksi siis meillekkään

[Whisper]

Näinhän se on, persoona ja tapauskohtaista se miten vammaansa suhtautuu ja kuinka pian sisäistää sen. Itse en tapaillut aikaisemmin lainkaan muita vammaisia, tavallaan kielsin koko jutun. Oikeasti muiden samalla tavalla vammautuineiden tapaaminen vasta aukaisi monta lukkoa. Muistan miten outoa oli kun sai joltain pyytää lainaksi tynkäsukkaa. Se tuntui ensimmäisellä kerralla tosi oudolta Ja tosiaan, kukaan ei pysty kaikkeen.

[hopeful]

Itse voin kommentoida asiaa taas sen verran, että mieheni "puolikkaalla" kädellä on oma lempinimi ja se on lähes kuin yksi ylimääräinen perheenjäsen. Näin on ollut melkein alusta asti. Usein olenkin enempi huolissani hänen tyngästään kuin hänestä itsestään

[pekka]

Poistin viestin. Tälle keskustelupalstalle ei ole tarkoituskaan missään vaiheessa ole asettaa K-18 kieltoa tai materiaalia.

[CaneSetae]

Tämä on aina mielenkiintoinen kysymys. Aina se ei ole helppoa.

Itselläni on molemmat jalat amputoitu syntymän jälkeen, joten on tarvinnut pahimmat kasvuvaiheetkin taistella itsensä kanssa.

Kouluajat yritin olla aika huomaamaton vaikken kuitenkaan hävennyt itseäni, mutta en ottanut puheeksikaan. Lukion aikoihin (muistaakseni) sain ihan uuden sykäyksen elämään kun kävin rapakon toisella puolella kokeilemassa isommassa turnauksessa jääkiekkoa muitten amputoitujen kanssa tajusin, että tämä voi olla ihan hyvä juttu. Sen jälkeen vasta olen oppinut käyttämään vammaisuuttani ennemminkin etuna kuin haittana. Olen erilainen ja ylpeä siitä.

[Petra]

Hienoa! Reissu taisi muuten olla itse kullekin aika merkittävä ja mieleenpainuva!

[Bridgewoods]

Sinut itseni kanssa???

viime vuonna olin kaverini kanssa viettämässä 40-v synttäriäni yökerhossa, hotellin alakerrassa tietenkin.
Yömyöhään kun olimme lähdössä pois, kysyin tarjoilijalta onko paikassa hissiä... ystävällinen tarjoilija kysyi automaattisesti/ystävällisesti: "oletko invalidi?"... hei hetkinen... ehdin muutamassa minuutissa miettiä miksi hän kysyy asiaa ja mitä pitäisi vastata, ja koska pystyn kävelemään portaissa vastasin että "ok, ei hätää".. aivan kuin mun olis pitänyt pyytää anteeksi että kysyin... no.. en kuitenkaan ajatellut olevani invalidi siinä mielessä kun hän kysyy.. koska pystyn yhä kävelemään portaita... ??

[MagicOPromotion]

Selvitin tai siis yritin tätä lapsen kuskaamista syksyllä ja tulos oli että ei ole oikeen ketään tahoa jolta kysyisi -> lähinnä neuvoivat UM & Rajavartiolaitos & matkatoimistojen henkilöstö kysymään lentoyhtiöltä että ottaako kyytiin lapsen "muukalaisen" toimiessa saattajana.

Tulos oli että kirjoitin semmoisen vapaamuotoisen valtakirjan kielinä suomi, saksa ja englanti Tyyliin N.N. passinro saa saattaa lapseni M.M.passinumero silloin ja silloin sieltä sinne, jonka sitten allekirjoitin vaimon kanssa.

Nyt on pari kertaa testattu eikä kukaan mitään valtakirjoja ole kysynyt vaikka kertaakaan matkustajien sukunimet saattajat lapsi eivät olleet samoja. Ei taida enää EU-aikana ketään kiinnostaa kuka vie ja kenet EU:n sisällä. Milläs sitä muutenkaan todistelee että on jonkun isä/äiti, ei ihmiset mitään virallisia isyystunnustuksia leimoineen tai dna-testien tuloksia mukana kantele ja nimet ei nyt merkaa mitään.

Eli lapsi kainaloon ja matkaan vaan.
_______
=== XRumer 5.0 Palladium RULEZ! ===

[Katrikaneli]

Voisko noita MacigoPromotion viestejä ylläpidon toimesta poistaa! Minusta ne näyttäisi ihan jollekin viruksia välittäville viesteille!!

[Tischa]

Voisi nsanoo et oon vamman kanssa sinut. Jalkaani en häpeä, mites muuten kun viimeksi tänään proteesi hajos kesken päivän, siinä sitten ympäri koulua yhellä jalalla kinkaten ja jalkaterää raahaten etsimässä jotai joka osais auttaa Kaverit vähän nauro.

Ei mua enää haittaa jos joku kysyy jalasta, osaan selittää asiallisesti mitä on tapahtunut. En itseäni invalidina pidä, joten ei oo kivaa kuulla olevansa "kehari". Kaverit tästä olivat puhuneet, keharit on ihan normeja ihmisiä, ja onhan tischakin tavallaan "kehari" ja se on aivan ihana!
_________________
Vain Viikatemiehelle on ovi avattava. Itse Kuolema on kunkin tavattava. Taipaleellaan ruusut kitkee, lakoon iskee kauran. Vaikka silmäni nyt verta itkee, silti minä nauran.

[Ensio]

Kävi pieni vahinko Torstaina sinänsä mukava.
Olin ajelemassa pyörällä ja kuinka ollakkaan pysähtyminen ei
onnistunut toivotulla tavalla.Ympäri meni mullin mallin ja keskellä ajo kaistaa.Onneksi sattui apu joukot paikalle,ja kysyi sattuiko pahasti?
Katselin hiukan ympärilleni ja huomasin mitä oli tapahtunut.
Sanoin ei kovin pahasti jalka on mennyt poikki
Proteesi oli lähtenyt tupen kanssa eri teille,joten seoli poikittain siellä pyörän alla.Apu joukoista kuului OHO mitäs nyt.Eihän siinä muuta kuin Tuppi ja proteesi erilleen ja Tuppi paikalleen ensin ja sitten Proteesi. Sen jälkeen avittivat minut ylös ja taluttivat molemmin puolin pyörän luokse kysyivät
pystynkö menemään yksin kotiin. Sanoin yritän ainakin ja onnistuihan se
mutta pyörää taluttaen. Kyllä siinä varmaan oli noin 10 vuotiaalle
tytöllä kertomista kavereille mitä oli nähnyt lenkillä ollessa.
Kyllä tässä matkan varrella sattuu jotakin kivaakin jos tässä nyt menee muutama päivä ilman Proteesia.Polvi on kipeä eikä sidä Proteesia.
Eiköhän se tästä viellä hyväksi muutu. Hyviä kesän odotuksia kaikile lukijoille.

[Healer]

Mulle ei ole vielä tehty amputaatiota mutta keskustelen kovasti lääkäreiden kanssa asiasta. Vaikea nivelrikko ja muutama muu ongelma polvessa joita ei leikkaamalla korjata sekä lonkassa. Kipulääkkeitä en suostu jatkuvasti syömään mutta kipuhelvetti on karsea. Nukkuminen on vaikeaa ja elämä muutenkin kun mikään ei helpota oloa. Olen monet sairaudet hyväksynyt ja tämänkin hyväksyn mutta en kipua siksi olen tätä amputaatiota miettinyt jo pari vuotta. Saisin elämäni takaisin edes jossain määrin sillä tämän myötä on mennyt työ ja parisuhde ja paljon muutakin. Eli työkyvyttömyyseläkkeellä ollaan joka jatkuu vuoden kerrallaan. On hyvä, että ihmiset sanovat täällä suoraan nitä asioita sillä paljon on mietittävä vielä vaikka tuntuukin ettei miulla ole mitään menetettävää kuin kipu enää. Mutta on silti monta asiaa otettava huomioon.

[make62]

Tsemppiä Healer, ei kai voi kuin toivoa että saat avun kipuihin

[MPV]

Itse olin tuossa tilanteessa reilu vuosi sitten eli amputointi tehtiin -09 tammikuussa ja edellisen vuoden "keskustelin" lääkärin kanssa amputaatio päätöksestäni. Kovien kipujen takia itsekin päädyin tuohon ratkaisuun myös kun viimeisin luudutusleikkaus ei tuonut minkäänlaista tulosta tilanteeseen.
Se täytyy sanoa et lääkäreiden kanssa saa todellakin keskustella asiasta. Varmaan keskusteltaisiin vieläkin ellen olisi "lyönyt nyrkkiä pöytään".

Vaikea oli lekurin laittaa mua konsultaatioon toiselle lekurille, mutta onneksi laittoi kuitenkin. Itse olen ollut tyytyväinen ratkaisuuni pääsin kipulääkkeistä eroon ja nyt opetellaan kävelemään.

Tsemppiä sinulle Healer päätökseesi